Suuresti surettaa ihan tuntemattoman ihmisen puolesta, joka joutui luopumaan pikkupennusta aivan liian aikaisin terveyssyistä. Tämän johdosta vainoharhainen ylihuolehtiva kanaemo-ominaisuuteni on noussut oikein kunnolla pintaan ja vapaa-ajat meneekin Helkan takajalkoja kytätessä ja huolehtiessa että onkohan niissä kaikki hyvin ja miettiessä pessimistinä että "mitä jos ei olekaan".
Ja jos ei Helkassa ja sen jaloissa olisi tarpeeksi huolehtimista niin Veke alkoi oirehtimaan taas. Sain onneksi lauantaille lääkärin ja diagnoosina se, että anaaliongelmat olivat palanneet. Pitänee taas päivittää ruokavaliota, ettei jouduta taas kierteeseen. Eikä siinä kaikki. Veken sydämestä kuului sivuääni, mitä ei ollut koskaan aikaisemmin kuulunut. Viimeksi huhtikuussa on lääkärissä käyty, tuolloinhan Veken kuonosta leikattiin kasvain ja sydänäänet olivat tuolloin normaalit. Kesäaikaan kyllä mietin ihan ääneenkin että Veke lämpimällä uupuu aika nopeasti, liekö ensimmäinen oire sydänongelmista. Lääkärin mukaan sivuääni oli vielä sen verran "pieni" että ei tarvitse lääkitystä, mutta jos alkaa väsymään tai oireilemaan muuten niin katsotaan uudestaan. Anaaliset puhdistettiin nukutuksessa, joten agilitykisat tältä viikonlopulta jäivät väliin. Kaiken kaikkiaan ajatus siitä, että Vekellä alkaisi sydänongelmat pahenemaan kauhistuttaa, senhän on minun uskollinen ikiliikkuja!
Helkahan ei onneksi huolista ja maailman murheista mitään tajua, änkee syliin ja on tyytyväinen ylimääräisestä huomiosta. Pieni sylikoirapyrriskä. Aamulla on niin hellyyden kipeä koira odottamassa huomiota että Helkan aamupissan jälleen onkin vuorossa aina halaushetki. No toki osaa Helkakin jo mieltänsä osoittaa. Jos sitä komentaa, niin sehän "tulkuttaa" äänettömästi takaisin naaman edessä eli suu käy ja mitään ei kuulu. Itepäinen tyttö.
Painoa Helkalla on nyt 7kg ja säkä on kotimittauksella sellaiset 37-38cm. Sottapytty on ihan hurmiossa syksystä kun pääsee lenkillä hyppimään mudassa, lätäköissä, ja ojissa. Mitä likaisempaa hommaa, sitä parempi. Kaikkiin pikku onkaloihin yrittää lisäksi itsensä metsässä änkää, liekö luulee olevansa luolakoira. Tai sitten lehmä, kuten tässä kuvassa.
Autojen rakastaminen on edelleen erittäin suuri ongelma. Päässä pyörii kauhukuva irtipääseestä autojen perään juoksevasta Helkasta. Irtipito missään autoteiden lähellä ei ole mitenkään mahdollista. Mikään käsky tai komento ei vielä tuolle penikalle ole niin kunnolla päähän pinttynyt että siinä tilanteessa toimisi. Jotta neuvoja "kuinka opetat paimentimen olemaan paimentamatta" otetaan mielellään vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti